Laulujen laulu

Laulujen laulu
שיר השירים
Tanak Ketuvim
Raamattu Vanha testamentti
Laulujen laulu. Gustave Moreau, 1852.
Synty
Kirjoittaja (perint.)	Salomo
Ajoitus	300–200-luvut eaa.
Teksti
Genre	romanttinen runous
Alkukieli	heprea
Lyhenne	Laul. l.
Lukuja	8
Jakeita	117
Edeltävä: < Saarn.Seuraava: Jes. >
Katso myösLuettelo Raamatun kirjoista
Infobox OK

Laulujen laulu (hepr. ‏שִׁיר הַשִּׁירִים‎, Shīr ha-Shīrīm), myös Korkea veisu tai Salomon veisu, on heprealaisen Raamatun runollinen kirja. Juutalaisessa kaanonissa se sijoittuu kolmanteen pääosioon, Ketuvimiin (’kirjoitukset’). Kristillisessä Vanhassa testamentissa kirja puolestaan on alusta lukien 22., ja se lukeutuu runouden ja viisauskirjallisuuden joukkoon.

Uskonnollisessa perinteessä kuningas Salomon nimiin attribuoitu Laulujen laulu on rakkausrunoutta, jossa nainen ja mies puhuvat vuoronperään. Sen sisällössä on paljon vertauksin ja metaforoin kuvattua peitekielistä mutta häpeämätöntä erotiikkaa.

Tausta

Nimi

Vuoden 1992 raamatunkäännöksessä käytetty suomenkielinen nimi ”Laulujen laulu” on suora käännös hepreasta. Nimi noudattaa Raamatun heprealle tyypillistä superlatiivisuuden ilmaisua (vertaa ”turhuuksien turhuus” tai ”kuninkaiden kuningas”). Aiempi nimi ”Korkea veisu” on käännöslaina saksasta ja ruotsista. Kirjan vanhempi nimi ”Salomon korkea veisu” liittyy tulkintaan, jonka mukaan runot olisivat kuningas Salomon sepittämiä esimerkiksi puolisolleen.

Tekijä ja ajoitus

Laulujen laulun kirjoittaja ja ajoitus ovat tuntemattomia. Juutalais-kristillisessä perinteessä kirjoittajana on pidetty kuningas Salomoa, mikä johtunee siitä, että teksti sisältää useita viittauksia häneen. Esimerkiksi aivan kirjan alussa teksti ilmoittaa olevansa ”Salomon laulu”, mikä voi viitata joko Salomoon sen kirjoittajana tai vaihtoehtoisesti siihen, että se on omistettu Salomolle tai että sillä on jokin muu yhteys häneen. Antiikin aikana kirjallisuuden attribuoiminen tunnetuille ja kunnioitetuille hahmoille ei missään tapauksessa ollut tavatonta. Myös muissa Raamatun teksteissä esiintyvät kuvaukset Salomosta ovat osaltaan voineet tukea tätä tulkintaa: Salomon kerrotaan olleen maineikas runoilija, ja toisaalta hänet kuvataan myös suuren haaremin päänä. Näkemys Salomosta Laulujen laulun kirjoittajana pysyi suosittuna aina 1800-luvulle asti.

Laulujen laulun syntyajankohdasta on esitetty arviota 900-luvulta eaa., jolloin mahdollisen historiallisen Salomon oletetaan eläneen, aina 300–200-luvuille eaa., jolloin hellenistinen kulttuuri vaikutti vahvasti ajan juutalaisuudessa. Kielellinen analyysi kuitenkin tukee nuorempaa ajoitusta: Laulujen laulu teksti sisältää selviä merkkejä aramean kielen vaikutuksesta, joka on levinnyt Palestiinaan vähitellen 500-luvulla eaa. ja korvannut heprean alueen pääasiallisena käyttökielenä. Aramealainen vaikutus näkyy Laulujen laulussa niin sanastossa kuin myös morfologiassa, idiomeissa ja lauseopissa. Tämän lisäksi teksti sisältää muutamia persialaisia ja kreikkalaisia lainasanoja, mikä niin ikään tukee myöhäistä ajoitusta. Osa tutkijoista on toisaalta esittänyt Laulujen laulun olevan yhtenäisen tekstin sijaan eri aikoina tuotettujen lyyristen tekstien kokoelma.

Laulujen laulun tekstillä arvellaan olevan vanhat ja kansainväliset juuret Lähi-idän rakkauslyriikassa. Yhtäläisyydet Mesopotamian ja etenkin muinaisen Egyptin rakkausrunouteen viittaavat siihen, että tekijä sai innoitusta lähialueen rikkaasta kulttuuriperinnöstä. Mainittuihin yhteisiin piirteisiin lukeutuvat esimerkiksi rakkaan ylistäminen, kaipaus ja toivominen, kehon metaforiset kuvaukset, seksuaaliset vihjaukset sekä luontokuvasto ja aisteihin vetoaminen. Egyptiläisen rakkausrunouden tapaan Laulujen laulu ei kerro jumaluuksista eikä vaikuta selvästi liittyvän rituaalisuuksiin. Kirjan eroottisuuden vuoksi se oli vaarassa jäädä pois heprealaisen Raamatun kaanonista.

Sisältö

Laulujen laulun alkukirjain latinankielisestä Raamatusta 1100-luvulta. Winchester Cathedral.

Laulujen laulu koostuu rakkausrunoista, joissa naisen ja miehen puheenvuorot vuorottelevat. Runojen erotiikka on täynnä aistihavaintoihin, kokemukseen ja kokonaisvaikutelmaan liittyviä eroottisia metaforia ja kielikuvia.

Laulujen laulun on usein tulkittu liittyvän hääjuhliin. Naista kutsutaan usein morsiameksi, mutta miestä ei koskaan sulhaseksi. Häät mainitaan runoissa vain yhden kerran, ja silloinkin vertauskuvallisesti. Lisäksi puhujien omat kokemukset sukupuolielämästä viittaavat seksuaalisesti kokeneisiin ihmisiin, jollaisia nuoreet vastanaineet eivät noina aikoina olleet.

Laulujen laulun päähenkilö on sulamilaisneito. Muita runossa mainittuja henkilöitä ovat tyttöä rakastava paimen, tytön äiti ja veljet, kuningas Salomo, ”Jerusalemin tyttäret” (Salomon hovinaiset) ja ”Siionin tyttäret” (Jerusalemissa asuvia naisia).

Naispuolinen puhuja kuvataan joissain kohdissa vertauskuvallisesti kokemattomaksi tytöksi, toisissa kohdissa ylpeäksi viettelijättäreksi. Joskus hän on maalaistyttö ja joskus aristokraatti. Naisen metaforana käytetään usein puutarhaa tai viinitarhaa, ja rakastelun metaforana hedelmien poimintaa ja nauttimista, tai vuoripuron virtaamista pulppuavaan lähteeseen.

Sukupuolielämään ja erotiikkaan ei kirjassa liitetä moraalisia varauksia eikä häpeää. Nainen on itsenäinen ja aloitteellinen, ja hän antautuu miehelle vain omasta halustaan. Rakkaus ja mielihyvä on kuvattu molemminpuoliseksi.

Nykyisin Laulujen laulua luetaan yleisimmin kahden ihmisen välisen rakkauden ilmauksena. Aikaisemmin runoja on myös luettu vertauskuvallisesti kuvina Jumalasta ja Israelin kansasta, tai Kristuksesta ja hänen kirkostaan.

Lähteet

• Bloch, Ariel A. & Bloch, Chana: The Song of Songs: A New Translation with an Introduction and Commentary. University of California Press, 1998. ISBN 9780520213302. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Coogan, Michael D. (toim.): The New Oxford Annotated Bible with Apocrypha, s. 961–970. 5. painos. New York: Oxford University Press, 2018. ISBN 9780190276096. (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Dzao, Timothy: Laulujen laulu. Saarnakokoelma Korkeasta Veisusta. Suom. Pirkko Koikkalainen. Ristin Voitto, 1972. ISBN 951-605-314-9.
• Eskelinen, Pekka: Laulun aika on tullut. Ahaa-elämyksiä Laulujen laulun äärellä. Uusi Tie, 2005. ISBN 951-619-427-3.
• Hiltunen, Paavo: Israel ja Aamuruskon Peura. Ari-Kustannus, 1978. ISBN 951-786-105-2.
• Kaukomaa, Martta: Lauluista ihanin. Tutkielma Korkeasta Veisusta. 2. painos. Päivä Oy, 1976. ISBN 951-622-139-4.
• Lusa, Teijo-Kalevi: Rakkauden herätys. Korkea Veisu profetian valossa. Kuva ja Sana, Saarijärvi 2007. ISBN 978-951-585-174-1
• MacIntosh, C. H.: Laaksojen lilja. Korkean Veisun selitys, osa 1. Suom. Ulla Kotkavaara. Lähetys Ystävä, 1987. ISBN 951-9444-27-0.
• MacIntosh, C. H.: Omenapuun alla. Korkean Veisun selitys, osa 2. Suom. Ulla Kotkavaara. Kristillinen Kirja- ja Musiikkikustannus, 1999. ISBN 952-5114-25-2.
• Norvanto, Jukka: Sinä, jota rakastan. Ruut, Ester ja Laulujen laulu. Raamattu elämään -sarjan osa 25. PerusSanoma Oy, 2004. ISBN 951-888-378-5.
• Peltola, Olavi: ”Laulujen laulu”, Löytöretki Vanhaan testamenttiin. Kauniainen: Perussanoma, 1992. ISBN 951-888-174-X. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Laulujen laulu Wikimedia Commonsissa

Teksti

• Raamattu. Suomen evankelis-luterilainen kirkko.
  • Laulujen laulu (Arkistoitu – Internet Archive) (1992)
  • Korkea veisu (Arkistoitu – Internet Archive) (1933)
• Laulujen laulu Suomenkieliset käännökset (1992, 1933 ja 1776), useita muita käännöksiä sekä hepreankielinen alkuteksti (Biblia Hebraica). Uskonkirjat.net.

Muuta

• Gietmann, Gerhard: Canticle of Canticles Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
• Luther, Martti: Korkean Veisun selitys
• Hirsch, Emil G. & Toy, Crawford Howell: The Song of Songs. Jewish Encyclopedia. 1906.

Ketuvim

Psalmien kirja · Sananlaskujen kirja · Jobin kirja · Laulujen laulu · Ruutin kirja · Valitusvirret · Saarnaajan kirja · Esterin kirja · Danielin kirja · Esran kirja/Nehemian kirja · Aikakirjat (Ensimmäinen aikakirja · Toinen aikakirja)